perjantai 8. heinäkuuta 2016

Heinäkuuta mennään


Kajakin nokka näkyy ikkunaan, mutta toistaiseksi melontaretket saavat odottaa.

Hyvää viikonloppua.

4 kommenttia:

  1. Risa, kajakille terveisiä! Omani on itkenyt koko kevään ja alkukesän autotallissa. Siihen oli tullut vähän vikaa peräpäähän ja piti soittaa ihan kajakkimyynnin pääjohtajalle korjausohjeista. Kävin moniaita kertoja autotallissa sairaskäynnillä ja huokailemassa potilaan äärellä, kunnes toissapäivänä lapsenlapsen kanssa (3v) tartuttiin tuumasta toiseen ja kovan tohinan saattelemana saatiin paatti kuntoon. Tänään vielä silikonilla vahvistin sisäsaumauksia, kun päiväluukkuun on alkanut (noin 3 vuotta sitten...) tulla vettä jostakin. Arvelen että kokpitistä, sillä ämpärimuovissa ei ole reikiä.
    Nyt on silikonit kuivumassa ja paatti pääsee halailemaan veden poskea lähipäivinä, kun piipahdetaan rajan pinnassa. Enkä ota ketään mukaan! (Olen koko kajakointiurani, apaut 15 vuotta,melonut etupäässä yksin: ulappa auki, vapaa kuin umpihanki!).
    Voimia sinnepäin!
    t. helga

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet rohkea Helga! Minä en uskalla ilman miestä vesille. Pyöräilen kyllä mieluummin ihan yksin. Hermostun jos täytyy passailla ajonopeutta toisen mukaan.
      Palan innosta saada kuulla uutisia melontaretkestäsi.

      Poista
    2. Risa, nyt vain pieni koemelonta ensin eli lyhyitä päiväretkiä, komeissa maisemissa kylläkin. Elokuussa tehdään vakioporukalla perinteinen kesäretki, joka yleensä on kestänyt 4-5 päivää. Nyt taitaa tulla 5. Alunperin meitä oli kaksi naista, kun kymmenen (yli?) vuotta sitten aloitettiin tämä traditio. Sittemmin tuli mukaan kolmas. Vakioporukan lisänä on kulkenut käypäläisiä, joita on toisinaan otettu mukaan. Toissa vuonna kumminkin päätettiin hieman huonon kokemuksen takia, että pitäydytään vakioporukassa. Silloin itse kukin tietää roolinsa, tiedetään toistemme heikkoudet ja vahvuudet ja voidaan olla öllistellä kaikessa rauhassa. Kestetään myös toisiamme uupumuksen, kastumisen ja muun epäonnen hetkellä.

      Olen rohkea, se on myönnettävä. Vetelen esteradan ja melon avovesillä, mutta en tee mitään minkä arvioin liian vaaralliseksi. En hyppää mistään millään, enkä kiipeile korkeuksiin.
      Melonnan aloittelin yksin merellä melontakurssin käytyäni. Paatin ostin seudun kokeneimman melojan ja melontaopettajan avulla. Tiesi taitoni, tunsi vedet joihin olin menossa ja tunsi kajakit kuin omat taskunsa. Paatti oli tyyppiä "kelluva pullo", eikä siinä alkuun ollut edes peräsintä, jotta opin ohjaamaan sitä painonsiirrolla (johon se oli kovin kankea) ja etenkin melalla. Laitoin itse siihen peräsimen parin kelluntavuoden jälkeen. Sitä ei saanut kaatumaan millään, oli kuin soutuvene :D Sain rauhassa hioa taitoja ja kokeilla kykyjäni. Sen jälkeen kysyin kokeneelta merimelojalta neuvoa vaativampaan menopeliin ja ohjeiden mukaan hankin tämän kaunottaren, joka nyt kuivattelee autotallissa silikonejaan.
      Ydinviesti: rohkeus on valttia, mutta järjen ääni välttämätön. En siten suosittele yksinmelomista, jos vähänkään ittestä tuntuu epävarmalta. Vältän itsekseni meloessa suurten, yli 2 km selkien ylityksiä viimeiseen saakka, enkä tuulisilla keleillä lähde avovesille vaan pysyn uintimatkan päässä rannoista ja saarista. Yli 10 m/sek tuulennopeudella pysyn maissa.
      Ratsastuksessa huomaan olevan sama trendi: luotan taitoni nyt jo hyvin tuntevan opettajani arvostelukykyyn. Näkee minut 3-4 kertaa viikossa pääosin yksityistunnin merkeissä ja tietää, mihin pystyn. Niinpä ei nokka juurikaan tohissut, kun päivänä muutamana alla oli tuttu luottohevonen ja edessä 7 estettä, joista korkeimmat 60 cm. Pelko pois ja roikaistiin niistä yli :D
      Ymmärrän silti oikein hyvin ystäviäni ja tuttaviani, jotka ovat arempia ja varovaisempia. Olen aika varma, että jokainen järjissään oleva osaa kuunnella sisäistä ääntään ja asettaa haasteensa sille korkeudelle, minkä kokee turvalliseksi. Ja sitten vain roikaistaan yli! :D

      Hauskaa päivää! Suuntaan itään.

      t. Helga

      Poista
    3. Kiitos sitä samaa Helga.

      Itse olen nuorena harrastanut laskuvarjohyppyä ja siellä rohkeudesta sanottiin kanssa suunnilleen noin. Normaali ihminen pelkää hypätä lentokoneesta ulos. Treenaamalla ja hyppäämällä yhä uudelleen siitä kuitenkin alkaa myös nauttia.

      Olin siihen aikaan aika kylmäpäinen, mutta silti tiesin rajani. Yli 200 hyppyä hyppäsin ja osallistuin niin sanottujen relatiivihyppyjen SM-kisoihinkin Utissa.
      Se oli hienoa aikaa elämässä. Paljon ihania ystäviä ja endorfiinia suonissa. Monta vuotta melkein asuin lentokentällä.

      Olemme kanssa käyneet Turussa melontakurssin, mutta enemmän sitä on oppinut melomalla. Minua kiehtoo melonnassa enemmän maisemien katselu kuin itse melominen.

      Sinulla kiva kun on samanmieleisiä ystäviä. Kaipaan kanssa usein naisystävää, joka jakaisi minun harrastukseni. Mies on entisenä hiihdonopettajana ja kilpaurheilijana vähän sellainen päsmäri, joka näkee koko ajan virheitä tein sitten mitä tahansa.

      Helga, ihanaa matkaa itään.
      t. Risa

      Poista