tiistai 22. syyskuuta 2015

Kipinä


Olen tänä vuonna saanut toteutettua melkein kaikki, mistä tein uuden vuoden lupauksen. Silti nyt syksyllä on iskenyt välillä tunne, että miksi? Miksi elämme täällä? Kohta kuitenkin kuolemme. Miksi pitää itseään kunnossa? Miksi ei vain tyydy maatumaan pois? Kun vielä uutisista ei nykyään enää tule mitään iloista, on sellainen paskan marjat olo.

Nyt sain kuitenkin taas pienen pienen kipinän. Virolainen kääntäjäystäväni, jonka kanssa olemme ahkerassa kirjeenvaihdossa, kirjoitti, että hänen luxemburgilainen miehensä innostui valtavasti kutsustani tulla taas Suomeen melomaan. He ovat jo kerran olleet luonamme melomassa. Mies on itse melonta-alan yrittäjä.

Mitä jos lähtisimme ensi keväänä porukalla vaikka Repoveden kansallispuistoon melomaan?! Innostuin oitis. Elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Olen kai jonkinlaisen ulkoilmaeuforian sairastuttama. Vaiko tervehdyttämä? Mutta olemme jo vanhoja, mies 70, minäkin nyt jo kuusikymppinen. Tuntuu, että päivistä pitäisi nyt pitää kiinni kynsin ja hampain eikä päästää niitä valumaan merkityksettöminä ohi.

Niin ja innostuin taas pitämään kunnostani huolta. Ensi keväänä haluan olla hyvässä kunnossa. Ystävämme ovat meitä kymmenisen vuotta nuorempia. Tuskinpa he haluavat mitään raihnaista mummoa vaivoikseen. Siispä tästä päivästä lähtien enemmän pyöräilyä, uimista, kävelyä ja vähemmän kahvipullaa ja telkkarin edessä makoilua.


6 kommenttia:


  1. Mietin ihan samanlaisia asioita usein. Että mitä mikään enää kannattaa. Miksi laittaa puutarhaa, kun kohta ei sitä enää ole katsomassa kukaan jne jne. Onneksi mieheni on sellainen juuri, joka istuttaisi vaikka tänään omenapuun, jos tietäisi huomenna kuolevansa - tyyppi. Puran joskus hänelle mieltäni, niin saa edes vähän elämään voimaa.

    Tuollainen tulossa oleva retki antaa varmasti intoa ja voimia pitää kuntoa yllä ja virkistää mieltä. Hienoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä näitä ajatuksia tulee monelle meistä. Hyvä sinulla, kun mies tsemppaa silloin,
      Tämä syksy on tuntunut kumman vaikealle. Pelkään jo nyt, ettei tule lunta, eikä pääse hiihtämään. On vain niitä harmaita päiviä, Huh.

      Poista
    2. Lunta ja jäätä toivotaan. Haluaisin kovasti jäälle hiihtämään, polvi ei enää kestä mäkiä. Syksy tuntuu nyt pitkältä, mutta lopulta pian ollaan joulussa.

      Poista
    3. Sama minulla, että mieluummin hiihdän tasaista. Pelkään laskea suuria mäkiä. Ja ylöspäin puuskuttaminen ei ole hauskaa.

      Poista
  2. Risa, minäkin pelkään, ette taaskaan emme saa tänne hiihtokelejä. Peruskuntoni on aina tullut ladulta, joten nyt se ei taida olla kovin hyävä. Iso puutarha ei vastaa talvien hiihtoja ja kun ei enää ole koiraakaan, ei tarivtse tehdä pitkiä lenkkejä. Lähtemisen vaikeus on iskenyt, vain hiihtämistä ja uimista luonnonvesissä himoan.

    Antti Tuomaisen kirjassa Kaivos eräs Leena sanoo näin: "Eräs tuttavani, joka on huomattavan iäkäs, sanoo että jokaiessa kertyvässä vuodessa on se hyvä puoli, että jälleen on väehmmän asioita joista tarvitsee välittää paskankaan vertaa." No, meistä ei kai kukaan ole vielä tuossa armontilassa, joten sinniteltävä on ja janottava elämää, istutettava joka vuosi se puu.

    Meillä on onneksi nyt edessä viikkoja alpeilla, joten odotan että lataudun sopivasti jouluksi.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena tästä.
      Juuri tuo: on istutettava joka vuosi se puu ja janottava elämää. Mutta toisaalta myös totta, että vanhetessaan huomaa, ettei monella asialla ole oikeastaan yhtään mitään väliä

      Poista