sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Hyvää matkaa


Joka vuosi yhtä ihmeellistä ja kaihoisaa katsoa lintujen lähtöä. Pitäisikö lähteä niiden perässä pakoon harmaata aikaa? Kesyt linnut kaipaavat, villit linnut lentävät... kuka sen sanoikaan?

tiistai 22. syyskuuta 2015

Kipinä


Olen tänä vuonna saanut toteutettua melkein kaikki, mistä tein uuden vuoden lupauksen. Silti nyt syksyllä on iskenyt välillä tunne, että miksi? Miksi elämme täällä? Kohta kuitenkin kuolemme. Miksi pitää itseään kunnossa? Miksi ei vain tyydy maatumaan pois? Kun vielä uutisista ei nykyään enää tule mitään iloista, on sellainen paskan marjat olo.

Nyt sain kuitenkin taas pienen pienen kipinän. Virolainen kääntäjäystäväni, jonka kanssa olemme ahkerassa kirjeenvaihdossa, kirjoitti, että hänen luxemburgilainen miehensä innostui valtavasti kutsustani tulla taas Suomeen melomaan. He ovat jo kerran olleet luonamme melomassa. Mies on itse melonta-alan yrittäjä.

Mitä jos lähtisimme ensi keväänä porukalla vaikka Repoveden kansallispuistoon melomaan?! Innostuin oitis. Elämä alkoi taas tuntua elämisen arvoiselta. Olen kai jonkinlaisen ulkoilmaeuforian sairastuttama. Vaiko tervehdyttämä? Mutta olemme jo vanhoja, mies 70, minäkin nyt jo kuusikymppinen. Tuntuu, että päivistä pitäisi nyt pitää kiinni kynsin ja hampain eikä päästää niitä valumaan merkityksettöminä ohi.

Niin ja innostuin taas pitämään kunnostani huolta. Ensi keväänä haluan olla hyvässä kunnossa. Ystävämme ovat meitä kymmenisen vuotta nuorempia. Tuskinpa he haluavat mitään raihnaista mummoa vaivoikseen. Siispä tästä päivästä lähtien enemmän pyöräilyä, uimista, kävelyä ja vähemmän kahvipullaa ja telkkarin edessä makoilua.


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Jossain Helsingin ja Turun välillä


...on tällainenkin villi maisema, vanha suojeltu raunioalue. Poikettiin tänne tietenkin yksi asia vain mielessä. Löytyi.

Miniän puutarhassa taas kukkii kaikki mahdollinen ja hänen puutarhansa tarjoaa kaikkea mahdollista syötävää.


Punaisten tomaattien lisäksi myös tällaisia mustia. Miniä saa kaiken kasvamaan ja kukoistamaan. Keittiössä mehumaijakin, jonka olen lapsesta lähtien pelon sekaisella kunnioituksella kiertänyt kaukaa. Eipä siinä muuta anopin auta kuin ihmetellä ja ihastella ja hiipiä kasvihuoneesta vähin äänin lapsenlapsen kanssa leikkimään.


lauantai 12. syyskuuta 2015

Kesästä luopumisen vaikeus


Eilen perjantaina sää oli yhä kesäisen lämmin. Kajakit olivat Eurajoen matkalta edelleen auton katolla, joten mies kysyi, eikö tehtäisi vielä yksi reissu samaan syssyyn.


Maisaari tuntui olevan lähin mahdollinen paikka. Siispä Rymättylään ja sieltä kajakit vesille. Kävimme jo alkukesästä Maisaaressa, mutta nyt päätimme suunnata saaren toiselle puolelle.


Sää tosiaan helli meitä. Ainoat aallot tulivat salmessa ohikiitävistä, suurista moottoriveneistä. Välillä jouduimme jopa ristiaallokkoon. Selvisihän sekin nyt, että ajoittain aika hurjaltakin näyttävästä ristiaallokosta selviää kajakeilla, kunhan jättäytyy aaltojen keinuttamaksi. Vai mitäköhän joku kokenut meloja sanoisi tähän?


Maisaaressa oli muutamia purjeveneitä ankkurissa. Ainoa mahdollisuus oli kajakeilla rantautua uimarannan hietikolle. Maisaaressa voi myös vuokrata kajakin itselleen.


Minä pulahdin heti uimaan. Sen jälkeen grillasimme vähän makkaraa. Kysyimme purjeveneläisiltäkin, jätämmekö tulen heille valmiiksi, mutta heillä kuulemma oli hienommat vehkeet ruuan laittoon.

Kävimme vielä kauempana rannalla olevalla laavulla hakemassa yhden geokätkön, joimme kahvit ja pakkasimme tavarat takaisin ja kahlasimme veteen paatteinemme. Kun pääsimme takaisin tuulettomaan salmeen, hetken aikaa pelleilimme ja nauroimme. Jostain kummasta oli sisälle keräytynyt jotain, mikä vaati purkautumista.

Ihana kesä. Miten maltan odottaa ensi kesää?


perjantai 11. syyskuuta 2015

Kylmäkari ja muuta ihanaa


Olimme jo kauan katselleet kartasta, että Eurajoella Olkiluodon lähellä olisi vielä yksi saari, Kaunissaari, jossa olisi monta kätköä etsittävänä. Hieman arvelutti, miten voimakkaasti tuuli puhaltaisi lahteen suoraan avomereltä.



Kun sitten jo viime viikolla sääennuste lupasi tämän viikon torstaille tavallista kauniimpaa säätä ja Peltsin Lapin seikkailuja sohvalla löhöten seuranneina hinku merelle melomaan alkoi yhä pahemmin polttaa sisällämme, järjestin työasiani niin, että saatoin pitää eilen vapaapäivän.


Siispä kajakit pakattiin jo edellisenä iltana auton katolle ja lähtö oli aamulla kello seitsemän. Mies meloisi TaheMarine-kajakillaan ja minä miehen vanhalla kumikajakilla, joka on siitä hyvä, ettei se kovassakaan sivuaallokossa kaadu. Tällä kertaa myös pumppu otettiin mukaan. Pumpun alla uimalautani.


Eurajoelta käännyimme Verkkokarin suuntaan. Kävimme ensin Lahdenperän uimarannalla, josta olisi ollut Kaunissaareen alle kilometrin matka. Sinne tuli kuitenkin bussilasteittain koululaisia ja paikkaa hoitavat ystävälliset mies ja nainen neuvoivat meille tien kauempana olevalle venerannalle.

Nyt matkaa kertyi reilusti kaksinkertainen määrä. Gepsi näytti 2,46 km. Meri oli kuitenkin peilityyni, joten lähdimme onnellisina matkaan. Kaunissaaren eteläpuolella on suuri laituri, johon oli hyvä rantautua kajakeilla.


Saarella on 1800-luvulla toiminut Ahlströmin höyrysaha ja sen työntekijät ovat asuneet siellä. Nyt saaren ainoat asukkaat ovat lampaita.


Saaren pohjoispuolella ovat yllättävästi kauniimmat maisemat ja ihanat neulaspolut. Pohjoispuolen laiturin vieressä on myös hiekkaranta, jonne aurinko ei kuitenkaan paistanut. Olimme tyytyväisiä siihen, että olimme meloneet saaren eteläpuolelle.


Seurasimme viitoitettua luontopolkua ja keräsimme sen varrella olevat kätköt.
Saaren länsipäässä on Kylmäkarin karit ja lumoava paratiisilahti, jonne aurinko paistoi lämpimästi ja vesi oli kristallinkirkasta. Saaren monista vaatimattomista, mutta näköaloiltaan upeista nuotiopaikasta täällä oli ehdottomasti parhain.


Seuranamme olleet lampaat kiipeilivät ketterästi kallioilla. Harmittelimme, ettei telttaa tullut mukaan. Olisimme jääneet mielellämme tänne perjantaihin asti. Monta kertaa jäin kuulostelemaan hiljaisuutta: vain aaltojen liplatusta, tikan rauhoittavaa nakutusta... Olisin halunnut ajan pysähtyvän siihen.


Palasimme takaisin laiturille, jonne olimme jättäneet kajakit. Kävimme uimassa, söimme eväät ja hetken aikaa vain nautimme auringosta.


Paluumatkalle lähdimme kello neljä iltapäivällä. Kuten olimme arvelleetkin, nyt avomereltä puhalsi lahteen voimakas tuuli ja aallot olivat välillä todella korkeita ja vaahtopäisiä. Ne tulivat kuitenkin takaa ja työnsivät meitä nopeasti eteenpäin.

Taitoimme matkan paljon nopeammin kuin mennessä. Mantereen puoleinen hiekkaranta, jonne olimme auton jättäneet, on niin matala, että jouduimme nousemaan kajakeista jo sata metriä ennen rantaa ja kahlaamaan lopun matkaa puoliväliä pohkeita ulottuvassa vedessä.

Aurinko loi kultaiset säteet veteen ja istuimme hietikolla kauan nauttien upean päivän kallistumisesta iltaan.


sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Syyskuu


Merivesi on viilennyt huomattavasti. Niin on ilmakin. Hieman haikeana huomasin villihanhien (valkoposkihanhia) suuren joukon kadonneen sänkipellolta. Kurkien huutoa ei tänä kesänä ole kuulunut kuin kerran. Mieti, mitä niille on tapahtunut.

Näimme kerran kesällä kotkien liitelevän matalalla ja kuulimme kurkien hätääntyneen (siltä se tuntui) huudon. Olisivatko kotkat käyneet kurkien poikasten kimppuun. Näin sellaisen filmin, jossa näin kävi.

Puutarhassa toisen aidan puolella köynnöskuusama kukkii toista kertaa ja toisella puolella maanpeittoruusumme kiipeää ylöspäin. Tuon lyhdyn laitan valaisemaan jahka marraskuun pimeät päivät tulevat.


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Nummelassa


Olen kai joskus jo kertonutkin, että nuorena hankin laskuvarjohyppääjän lupakirjan, kun muut ajoivat ajokortin. Sen verran siitä oli hyötyä, että tapasin toisen laskuvarjolla hypänneen ja menimme naimisiin.

Hienoa aikaa se oli, emmekä kai paljon ole siitä mieleltämme aikuistuneet. Tai rauhoittuneet. Aina on päästävä jonnekin seikkailemaan. Maanantaina minulla oli työasiaa Vihdin seudulle, joten keksin että voin samalla näyttää miehelle Nummelan lentokentän, jossa myös nuorena ehdin pari kertaa hypätä, ennen kuin tapasin mieheni.



Nummela on purjelentäjien kotikenttä. Arkipäivänä siellä oli hiljaista. Vain yksi moottoripurjekone nousi ilmaan. Nummelanharjulta kiitoradan päästä avautuu kaunis vihtiläismaisema. Alhaalla on Hiidenvesi. Näistä maisemista on löytynyt kivikautisia esineitä sekä 2700 vuotta vanha pronssimiekka. Joka paikassa sitä näköjään kohtaa historiaa.


Ensin ajattelimme käydä Airmotellissa syömässä, mutta tyydyimme sitten kuitenkin vain hakemaan kentän ympäristössä olevat kätköt ja juomaan termarikahvit munkkirinkilän kanssa. Samalla katselimme mopopoikien päristelyä tyhjällä kiitoradalla.

En enää tunnistanut paikkoja, vaikka ne varmasti eivät ole vuosien kuluessa muuttuneet miksikään. Päässä on enää hämäriä muistikuvia toisista hyppääjistä ja yksi aamu, jolloin ajoimme herättyämme läheiseen Hiidenveden kahvilaan aamiaista syömään.

Haikeus täytti mielen. Nyt alkaa olla enemmän muistoja kuin mitä tulevaisuudessa on aikaa.