maanantai 24. elokuuta 2015

Advanced adventure


Lämpöä luvattu +28 astetta, joten oli pakko käyttää upea ilma hyväksi. Lähdimme Lokalahdelle, jossa suuntanamme oli melkein avomerellä jo oleva pieni Kalliokarin saari ja siellä oleva geokätkö.

Mantereen venerannassa gepsi näytti matkaa olevan Kalliokarille 3,46 kilometriä. Advanced-kumikanootti työnnettiin vesille ja lähdettiin hieman epäuskoisina melomaan. Päätös oli, että jos näyttää olevan sittenkin liian ulapalla, käännymme takaisin.

Vesi oli laskenut noin 60 senttiä (tämän kuulimme myöhemmin) ja pian ajauduimme kiville. Mies sai kahlaten vetää kanootin takaisin syvemmille vesille.


Avonaisissa kohdissa tuuli puhalsi aika navakastikin. Mutta tässä kohteemme jo häämöttää taivaanrannassa.


Mikä ilo olikaan tulla saaren rantaan. Meri kimmelsi auringonsäteissä ja vesi oli kristallinkirkasta täälläkin. Kotka liiteli yläpuolellamme. Saaren toiselta puolelta alkaa laivaväylä. Mutta onneksi tällä kertaa emme joutuneet ylittämään sitä. Päätimme viettää koko päivän saarella.



Kun geokätkökin löytyi skoolasimme vesipulloilla. Kyllä me vanhatkin vielä osataan. Saarella on myös Jatulintarha:
 
Jatulintarha on suomalaiseen kansanperinteeseen pohjaava nimitys eri puolilla Eurooppaa esiintyvälle kivistä kootulle kuviolle.
Suuri osa Suomen jatulintarhoista, jotka poikkeuksetta sijaitsevat rannikolla tai saaristossa, lienee keskiaikaisia tai myöhäisempiä, vanhimmat ehkäpä jo esihistorialliselta ajalta. Jatulintarhat ovat saattaneet liittyä johonkin rituaaliin, mutta varmaa tietoa tästä ei ole. Jatulintarhojen tekijöiksi on suomalaisessa kansanperinteessä väitetty jatuli-jättiläisiä. On myös ollut tapana ”syyttää” oudon rakennelman tekijöiksi naapurikylän väkeä, omiin nimiin työtä kun ei ole otettu. (Teksti Wikipedia).
Söimme eväät ja joimme kahvit aurinkoisella kalliolla ja mietimme sitä, miten jo satoja vuosia sitten täällä on liikkunut ihmisiä. Millaisilla veneillä he tulivat rantaan ja mitä he söivät? Kaloja varmaan.

Minä pulahdin houkuttelevana siintävään veteen uimaan. Siinä vaiheessa seikkailu oli saada katastrofaaliset seuraukset. Mies huomasi, että kumikanoottimme toinen puoli oli hieman lysähtänyt kasaan.
Pumppua ei tietenkään oltu otettu mukaan. Ei muuta kuin tavarat äkkiä takaisin kanoottiin ja paluumatkalle. Niin kuin usein iltapäivällä, niin nytkin tuuli oli voimistunut ja aallot löivät välillä pärskien vastaan. Ihan hauskaa se olisi ollut, mutta ilman tyhjeneminen kanootin toisesta puolesta huolestutti. Siinähän piti olla sata ja yksi kammiota. Mutta nyt kyllä näytti siltä, että koko oikea puoli oli lysähtämässä kokoon.



Meloimme kumpikin hartiavoimin ja tietenkin toisiamme välillä kipakasti haukkuen. Miten minusta tuntuu, että veneilyyn kuuluu auttamattomasti kiroilu ja sadattelu. Muistan ne ajat, kun meillä oli moottorivene ja minun piti tietenkin hypätä aina ensimmäisenä kokasta ties minne. Mies kun oli tietysti kapteeni.

No, onneksi Advanced kesti venerannan laiturille asti. Sitten vain minun piti ketterästi hypätä laiturille... no ainakin ryömimällä pääsin, kun ensin olin vannottanut miestä, että jos hän sanoo vielä jotakin, ei kunnian kukko laula.

Mutta loppusaldona reissu oli ihana seikkailu. Polvikin unohti kokonaan kipuilun, olihan niin paljon muuta jännättävää.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Pyörän selässä


Heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan,
heinikossa hyppii sinne tänne vaan.
Pieni sinikello käypi nukkumaan,
heinä-heinäsirkka soittaa viuluaan.


Tämä ihana lastenlaulu on soinut koko päivän päässäni ja nimenomaan lapsenlapsen suurella hartaudella esittämänä. Aamulla päätin karistaa happaman olon tekemällä hieman pidemmän pyöräretken. Ja niin usein kuin yksin pyöräillessä, niin pian huomaa viheltelevänsä ja hyräilevänsä kaikkea mieleen juolahtavaa.


Kiersin tätä reittiä mantereen puolella ja rakastamiani hiljaisia teitä.


Kymmeniä kertoja olen pysähtynyt juuri tässä paikassa. Puhutaan sielunmaisemasta. Minulla on monenlaisia maisemia, jotka pysähdyttävät minut. Tässä vetoaa minuun varmaan tuo avaruus. Tie jatkuu kauas horisonttiin. En itsekään tiedä, miksi rakastan pysähtyä tässä kohtaa.

Perhosia oli aivan valtavasti kaikkialla. Vietin varmaan puoli tuntia tienposkessa yrittämällä kuvata niitä. Syytän kameraani siitä, etteivät kuvat ole kummoisiakaan, vaikka tiedän kyllä etten itsekään ole mikään mestarikuvaaja.

Eräs ystäväni sanoi, että minun kuvani ovat hyviä siksi, koska kuljen niin upeissa maisemissa.


No, nyt on pää tuuletettu. Kilometreistä en ole varma. Kaikkiaan olin matkalla neljä tuntia. Aamulla oli ihanan raikas ilma, mutta keskipäivää kohden aurinko porotti tuulettomissa kohdissa melkein pistävästi.


Ihana olo. Sainpa tuonkin reitin poljettua. Vielä olisi yksi reitti, jonka haluaisin tänä kesänä ajaa lävitse.


perjantai 21. elokuuta 2015

Historian havinaa elokuun lämmössä


Elokuu on näyttänyt kaikki upeat puolensa. Köynnöskuusamakin on riehaantunut siinä määrin lämmöstä, että kukkii toista kertaa tänä kesänä. Samalla kuitenkin koivut alkavat olla jo keltaisia ja muuttolinnut valmistautuvat syksyyn.


Sudenkorentoja on joka paikassa kymmenittäin, samoin perhosia näkyy nyt oikeastaan ensi kertaa koko kesänä.


Tänään jatkoimme historian jalanjälkien seuraamista ja suuntasimme Pyhämaalle.



Pitkän hiekkatien päästä poikkesimme GPS:n ohjeen mukaan metsään. Kanervat kukkivat ja mustikat olivat valtavan isoja ja makeita.


Geokätkökohteemme olivat kuitenkin nämä niin sanotut ryssäuunit. Ryssänuuni on kansanomainen nimitys Suomen rannikolla Virolahdelta Ahvenanmaalle ja Merenkurkkuun ulottuvalla alueella esiintyville kiviuuneille. Niitä esiintyy eniten niillä alueilla, joilla venäläinen kaleerilaivasto liikkui isonvihan aikana 1714–1721 ja pikkuvihan aikana 1741–1743, mutta niitä rakensivat myös suomalaiset kalastajat ja muut vesillä liikkujat. Kiviuuneja lienee käytetty leipien paistamiseen ja kalojen kuivatukseen. 

Nämä ryssäuunit olivat Pyhämaan Lupanvuorella. Söimme samalla mahamme täyteen mustikoita ja istuimme kauan aikaa rannassa haaveillen omasta rantapaikasta, jossa merituuli puhaltaisi yhtä raikkaasti kasvoihin ja meri ja taivas yhtyisivät jossain kaukana horisontissa.
 

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kuunari Odine ja muuta hauskaa


Tänään mieheni täytti veljeltäni saamani kumikanootin, minä pakkasin eväskorin ja suuntasimme taas kerran Uuteenkaupunkiin.

Uudenkaupungin Lepäisten uloimmasta rannasta laskimme kanootin veteen ja suuntasimme kokan kohti Haavaskaria heti, kun yksi suuri laiva oli ohittanut laivaväylän.
 

GPS:n mukaan Haavaskarille oli matkaa 1,4 kilometriä. Matka taittui nopeasti.


Saaren ranta on tosi kaunis. Rantautumaankin pääsi suht koht helposti, kun oli valmistautunut kastelemaan jalkansa.


Etsimme saaresta yhden kätkön. Sitten joimme termarikahvit rantakallioilla ja nautimme auringosta. Oli niin lämmintä, ettei minulla koko aikana ollut muuta päällä kuin uikkarit.


Haavaskarilta jatkoimme matkaa pääkohteeseemme: kuunari Odinen hylkyä katsomaan. Odine rakennettiin vuonna 1917 Yhdysvalloissa, mistä se monien vaiheiden jälkeen päätyi Uuteenkaupunkiin. Vuonna 1949 se hinattiin Iso- ja Vähä-Haidusten saarien väliin, missä se on edelleen.

Hylkyyn on myös piilotettu yksi geokätkö, jonka löysimmekin monenlaisten taiteilujen jälkeen.

Päivä oli tosi hieno. Aurinko paistoi kauniimmin kuin miesmuistiin ja vesi oli kristallinkirkasta. Sinilevästä ei täällä tietoakaan. Lopuksi kävimme vielä Karhuluodolla uimassa ja sitten kantapaikkaamme pizzalle. Olenkohan sittenkin ainakin vähän kesäihminen.


sunnuntai 16. elokuuta 2015

Ei saa puhua polvesta


...joten puhun näistä ruusuista. Tämä maanpeittoruusu on nimensä veroinen. Se valtaa yhä enemmän pinta-alaa ja kohoaa naapurin ja meidän välisen aidan ylitse kohta.

Yhä uudelleen ihmettelen, mistä se saa voimansa. Laitoin toki sille lannoitetta keväällä ja kastellakin muistan, mutta silti. Kasvun ihmettä. Ja mikä ilo ihmiselle.

Tänä aamuna oli asteita +13. Hieman kolealta tuntui polkea seitsemän maissa uimapaikalle. Aurinko viisti alhaalla ja paistoi sokaisevasti silmiin. Ajattelin sitä pyöräilijää, jonka auto lennätti katuun ja kuolemaan pari päivää sitten. Itse en luota autoilijoihin lainkaan, vaikka itsekin liikumme paljon omalla autolla.

Täällä maaseudulla on ajettava pyörällä epävarmaa tienpiennarta. Suoralla monet autot paahtavat sataa ja tuhatta nopeusrajoituksista välittämättä. Siinä ei parane pyöränsä kanssa horjahdella. Suurin osa autoilijoista täällä kaartaa kuitenkin pyöräilijän ohi kaukaa. Ehkä he itsekin pyöräilevät ja tietävät, ettei pyöräilijä ilkeyttään tiellä liiku.



sunnuntai 9. elokuuta 2015

Ei saa puhua syksystä


Olen jo pari viikkoa puhunut syksystä, ja minulle on yhä uudelleen huomautettu, ettei syksyä tule vielä pitkään. Ostin sellaisen opiskelijoiden/koululaisten kalenterinkin, jossa ajanlasku alkaa elokuun puolivälistä ja jatkuu ensi vuoden elokuuhun. Vuosihan alkaa syksystä.

Polvesta en uskalla esittää minkäänlaista prognoosia. Aina jos luulen sen olevan paremmassa kunnossa, se yllättää tuikkaamalla kivun. Ihottumakaan ei ole vielä kunnolla hävinnyt. Se hävettää, sillä olen vienyt lastenlasta uimakouluun uimahalliin ja samalla käynyt siellä itsekin uimassa.

Täällä on sinilevä taas päivän puheenaihe. Sitä on monella rannalla. Rantaan ajautuessaan se on tosiaan sinistä kuin maalia olisi kaadettu. Pyöräilin tänä aamuna sinne 10 kilsan päässä olevalle rannalle, jossa minulla on uimareiden pukuhuoneisiin avain. Ensimmäiseksi kaikki miettivät siellä huomenen toivotuksen jälkeen sinilevää. Siellä rannalla sitä ei vielä ollut. Tai jos oli, niin sitä ei pienen aallokon vuoksi huomannut.

Lapsen uimakoulu jatkuu vielä ensi viikon, joten ensi viikko menee melko tarkkaan sen ympärillä. Olisi kuitenkin mukava tehdä vielä yksi pidempi pyöräretki ennen kuin syksy tosiaan alkaa.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

The Archipelago Trail


Sain kuin sainkin tänä viikonloppuna ajettua Saariston rengastien lyhyemmän reitin. Lähdin lauantaiaamuna kello viisi.


Tässä ensimmäisellä sillalla, Kirkonsalmen sillalla.


Tässä on ajettu jo noin 30 kilometriä Kustavintietä ja ollaan Kaitaisten sillan päällä.


Kaitaisten silta.


Kun on pyöräilty noin 50 kilometriä ollaan Heponiemin rannassa ja noustaan M/S Auroran kyytiin ja matkataan sillä puoli tuntia Iniön saarelle.


Heitän hyvästit Auroralle ja aion pulahtaa uimaan pienvenelaiturin päästä, mutta paikallinen vanha mies neuvoo minulle tien kylän uimarannalle.


Iniön päästä päähän on vain noin 9 km ja välissä on yksi lossi.


Iniön Dalenista lähtee M/S Antonia Houtskariin.


Matka kestää tunnin.


Välillä ohitetaan purjeveneitä.


Houstkarin läpi on noin 33 km ja välillä on kaksi lossia.


Houtskari on kiehtonut minua aina.


Tienvarren maisemat eivät kuitenkaan ole sen ihmeellisimpiä. Peltoa ja sekametsää vuorotellen.


Takana on jo noin sata kilometriä pyöräilyä, kun kello 17.15 nousen Korppoon saarelle menevään lauttaan, M/S Stellaan.


Tämä lauttamatka kestää puoli tuntia. Sitten kuusi kilometriä pyöräilyä, kunnes olen perillä yöpymispaikassani, Faffas-nimisessä "majatalossa".



Talossa ei onneksi ole muita vieraita ja saan käyttää suihkua ja muita tiloja ihan niin paljon kuin haluan. Nukun levottomasti. Koko keho tuntuu kuumalta ja kivistävältä.


Aamukahvin juotuani lähden kello 7 taas matkaan. Rakastan näitä aamuja, kun muita tiellä liikkuvia ei vielä ole. Seuraavalla lossilla, jolla pääsen Nauvoon, ei minun lisäkseni ole kuin yksi auto.


Nauvon kirkko.

Nauvosta matkaan M/S Östernillä eteenpäin. Tässä välipysähdys Seilin saarella.

Östern on tunnin päätä Rymättylän Hangassa. Siitä sitten pyöräilen venäläisten ja englantia puhuvien reissulaisten perässä eteenpäin ja matkani viimeiselle lossiyhteydelle.


Anna muiden mennä ja jään nauttimaan yksin tästä viimeisestä noin 40 kilometrin matkasta kotiin. Tässä Kirveenrauman sillalla.


Minä ja rakas pyöräni. Eilen illalla olin hurjan väsynyt, mutta tämä päivä kuitenkin sujui ihmeen hyvin. Minulla rakko jalkapohjassa. Pyörä pääsee tämän jälkeen huoltoon.