lauantai 18. lokakuuta 2014

Holy Land


Eilen vietimme koko päivän Pyhämaalla. Olimme ottaneet geokätköily-kohteeksi seurakunnan omistaman kauniin niemenkärjen. Niemeä kiertää luontopolku, jonka varteen on kätketty viitisentoista kätköä. Maisemat ovat henkeä salpaavan kauniita.


Heti alkumatkasta kotoa lähtiessämme sattui ikävä konflikti, josta haluan ehdottomasti kertoa, koska se sai minut melkein itkemään ja sydänkohtauksen partaalle.

Alkumatka kulkee kauniin saaristotien läpi, jolla liikkuu aina peuroja. Olemme sata kertaa joutuneet todistamaan, kuinka peurat ilmestyvät yhtäkkiä tielle auton eteen. Siksi ajoimme nytkin todella hitaasti. Aina kuitenkin tulee näitä, jotka paahtavat sataa ja tuhatta. Niin nytkin. Iso maasturi ilmestyi mutkaisella tiellä taaksemme ja roikkui sitten peräpuskurissamme.

Mieheni päätti antaa sen ohittaa ja ajoi hieman sivummalle ja pysähtyi kokonaan. Maasturin kuljettaja raivostui siitä ja alkoi toitottaa torvea. Mieheni näytti käsillään, että ala mennä siitä ohitsemme. Maasturi vain toitottaa torveaan. Taakse oli ilmestynyt toinenkin auto, joka sitten painoikin ohitsemme traileri perässään kolisten. Mutta maasturi ei lähtenyt minnekään takaamme.


Mieheni ajoi hieman edemmäksi ja puoliksi pientareelle ja näytti maasturin kuljettajalle, että ala mennä nyt helvetti siitä. Maasturi ei liikkunut ensin minnekään takapuskuristamme. Sitten se ajoi viereemme keskelle tietä ja kuljettajan vieressä istunut omanikäiseni tärkeä täti-ihminen avasi ikkunan ja tuijotti meitä halveksivasti alaspäin korkeuksistaan. Yritin viittoilla naiselle, että menkää nyt ihmeessä siitä.

Mutta ei! Nainen alkoi huutaa, että tässä kohdin on keltainen viiva, eivätkä he voi ohittaa meitä. Emmekö tunne liikennesääntöjä. Mieheni huusi nyt jo vihaisena takaisin, että menkää nyt siitä. Maasturi vain törrötti siinä keskellä tiellä ja ilmeisesti odotti, että vastaan tosiaan tulisi auto, jotta saataisiin aikaan todellinen vaaratilanne.


Nainen otti kynän ja paperia käteensä ja sanoi ilmoittavansa meistä poliisille liikenteen vaarantamisesta. Hän kirjoitti rekisterinumeromme ylös. Minulla sydän löi sataa ja tuhatta ja olin vähällä purskahtaa itkuun. Että olinkin jättänyt työt kesken ja lähtenyt tänne. Minulla oli kamera sylissä, koska olin aikonut ottaa kuvia peuroista, jos niitä taas näkyisi. Mieheni käski ottaa kuvan maasturista. Otinkin.


Paha mieli oli pilata koko päivän. Mutta onneksi luontokohteemme osoittautui niin mykistävän kauniiksi, että vähitellen rauhoituin. Istuimme kauan niemen kärjessä suuren ristin juurella ja vain tuijotimme merelle. Taisin lähettää siinä rukouksenkin matkaan. Paikka tuntui sellaiseen kuin luodulta.


Sain vielä lohdutukseksi märän pusun suulleni paikalle ilmestyneeltä ystävälliseltä nova scotia tai joltakin sellaiselta koiralta. Se oli liikkeellä lapsiperheen matkassa ja syöksyi muitta mutkitta syliini.


Löysimme suurimman osan kätköistä, nautimme upeasta ilmasta, rannassa uiskentelevista joutsenista, kaikesta. Tänne kannatti todella tulla. Näin kaunista paikkaa näkee harvoin.

4 kommenttia:

  1. Kaikenlaisia autoilijoita, höh.
    Kauniit on maisemat taas, nuo kalliot...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmittaa, kun tämä on pieni paikkakunta ja ties mikä tärkeä herra autossa istui. Mietin juuri, että pitäisikö soittaa itse poliisille ja selittää asia, jos tosiaan aikovat hankkia meille sakot.

      Poista
    2. Jospa vain uhkailivat. Eiköhän poliisilla ole kireitä muutenkin. Ja kun siitä kerran hyvin pääsi ohi se toinenkin auto.

      Poista
    3. Ihmetytti kyllä, että jaksoivat käyttää aikansa meidän kiusaamiseen. No, huvinsa kullakin.
      Jos auto on pysäköity tien laitaan kohdassa, jossa on keltainen viiva, eikö sen auton ohi saa ajaa? Kyse on siis syrjäisestä metsätaipaleesta.

      Poista